Hylätylle ratapihalle tipahtelevat krokotiilin keltaiset kyyneleet

Hylätylle ratapihalle tipahtelevat krokotiilin keltaiset kyyneleet

Lauseiden lahjatavarakaupassa

Turun kirjamessujen auvo on takanapäin. Frankfurtin kirjamessut vilahtivat mediassa nopeasti ohitseni. Turun kirjahullujen päiville sain vapaalipun viime hetkellä ja pääsin nautiskelemaan kahden päivän aikana ranskalaisten  lauseiden lähteistä. Sanat pulppusivat kyllä suomalaisiltkina kirjailijoilta mutta ranskalaisen kirjallisuuden kepeä sateenkaaren silta pyyhkäisi hetkeksi ajatukseni toiseen ulottuvuuteen. Logomon öiselle ratapihalle putoilivat Krokotiilin keltaiset kyyneleet kepeästi rapsahtelevien vaahteranlehtien lailla, kun lauantai-iltana tassuttelin kotia kohti Katrine Pancolin trilogian mukaan kuvatusta elokuvanäytöksestä.

Lippujonossa totesin taas kerran, ettei kasvavalle työttömien joukolle ole tarjolla minkäänlaisia alennuksia. Hengen ravintoa ei jaeta leipäjonoissa.Turun Seudun Työttömien yhdistyksen kautta muutama onnellinen sai kuitenkin pääsylipun kirjojen taivaaseen, halukkaita olisi ollut enemmänkin.

Suomalaisten lukuinto ei ole laantunut mutta kirjojen myyntitilastot kertovat v. 2012 alkaneesta selkeästä laskusuhdanteesta. Suomalaiset tungeksivat kaikenlaisille kirjoittajakursseille tai pyrkivät opiskelemaan sankoin joukoin luovaa kirjoittamista Turun yliopistoon. Onko meillä hirvittävä tarve kertoa jotain itsestämme, mutkaisesta elämästämme mutta emme millään ehdi lukea? Vai heijastavatko kirjallisuuden myyntiluvut vain kansalaisten pakollisia säästötoimia?

Tutkijatohtori Katja Keisala pohdiskeli samaa teemaa Kirjoittamisen taito ja taide -paneelikeskustelussa näin: ”Kaikkialta vyöryy median kautta ihmisiä, jotka esittelevät omaa todellisuuttaan. Katsoja ei tunne enää olevansa olemassa. Kirjoittaminen on keino välittää itseään kartalle, rakentaa ihan itse oma elämäänsä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kohti Pariisia!

Kirjamessujen avajaispuheessaan Sofi Oksanen muistutti messuväkeä ranskalaisen kulttuurin ja suomalaisten taiteilijoiden suhteesta. Hän tyrkkäsi terävällä kynnellään ranskalaisen esimerkin voimaa naissukupuolisille kirjailijoillemme:

”Ensimmäiset naiskirjailijamme seurasivat Ranskaa tarkkaan. Ranska oli heille elävä todiste siitä, että nainen voi olla kirjailija, ja myös kunnioitettu sellainen, ammattitaiteilija.”

Suomalaiseen kirjallisuusmaailmaan hän ripotteli myös hieman pippuria tuoden esiin maidemme kirjakauppiaitten erilaiset selviämismahdollisuudet.  Sosialistisen puolueen presidenttiehdokkaan Francois Mitterandin tultua valituksi v. 1981, sai kulttuuriministeriksi nimetyn Jacques Langin lakiehdotus aikaiseksi asetuksen, jonka mukaisesti kirjan hinta on sama kaupassa kuin kaupassa. Edullisempaa kirjaa ei siis tarvinnut napata marketin hyllyltä ostoskärryyn kumisen kinkun ja muoviin pakattujen nahkeiden croissanttejen sekaan vaan siihen sai syventyä kotikorttelin kivijalkakaupassa asialleen omistautuneen kirjakauppiaan lempeässä läsnäolossa.

Entisessä korttelissani Pariisin Ménilmontant’illa törmää Jourdainin metroasemalta kadulle noustessaan heti kolmeen erikoistuneeseen pikku-kirjakauppaan, joista jokaisen omistaja hehkuu asiantuntijuutta. Kirjailijavierailut ovat yleisiä ja asiakkaitakin pyörii kaupoissa etsien sopivaa luettavaa.

Etnisesti kirjavan korttelin väestö ei edes kuulu keskivertokansalaisiin, he ovat ihmisiä, jotka sinnittelevät Pariisin reunamilla vuokra-asunnoissana, joista vakaasti etenevä gryndereiden luksusrenovointiaalto ei ole vielä pyyhkäissyt heitä kaukaisiin lähiöihin. Ja silti heidän lukuintonsa pitää hengissä kolmeakymmentä kirjakauppaa omassa korttelissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Punaisella sohvalla läpi Siperian

Turussa suunnataan kirjamessujen Ranska -teeman asemalaiturilta yllättäen kohti itäistä naapuriamme. Timo Torikka on suomentanut Michèle Lesbren yhdennentoista romaanin ”Punainen Sohva”, jossa matkustetaan Siperian perukoille ajassa ja paikassa vaihtuvien kohtaamisten kera. Kerroksellinen tarina kummitteli kirjailijan mielessä kauan ennen kuin se laskeutui lauseiksi paperille.

”Kirjoitan niin kuin elän”, hän tunnustaa. Kirjamessujen haastatteluissa lauseet leijuvat ilmassa, ajassa olemisessa. Ne eivät muodosta ehkä ennen kirjoittamattomia totuuksia mutta vaikuttavat yleisön alitajunnan ja kirjailijan mietiskelyn välisellä akselilla. Puhutut sanat jäävät kuviksi kuuntelijan silmäluomien taakse. Voimme melkein nähdä sen siperialaisen yksitoikkoisen maiseman, jonka läpi Michèle Lesbre johdattaa lukijaa ja päähenkilöään, Annea, vanhan rakkauden jalanjäljissä.

”Pitkällä matkalla maisema kertoo Venäjän historiaa, se kirjoittaa jotakin siitä mitä on olla keskellä toisen maan menneisyyttä.”

Liian lyhyen puolituntisen keskustelun jälkeen hän pohdiskelee omaa menneisyyttään, sitä 70 -luvun Ranskaa, jossa vielä pystyi elämään utopioissa. ”Tänä päivänä niille ei ole enää tilaa, ei ole mahdollisuutta paeta mihinkään. Ranskalaisessa yhteiskunnassa kasvaa huolestuttava synkkyys ja alakulo. Minun kirjani pyrkivät aina kohti valoa”.

Makine 01

En tiedä, onko kolmen ranskalaisen kirjailijavieraan Venäjäkytkös sattumaa, vai ajan nostattama teema, mutta Neuvostoliitosta 70-luvun lopulla Ranskaan loikannut Andreï Makine ja Ranskan Akatemian jäsen Dominique Fernandez raahavat myöskin mukanaan venäläisen kulttuurin aarrearkkua.

Turku-Pariisi-Vladivostok ja takaisin

Makinen saapuminen lavan reunalle aiheuttaa kiihkeän tungoksen. Istumapaikat Siperiaan ja takaisin on varattu tässäkin vaunussa jo aikaa sitten. Jokainen haluaa mukaan Makinen v. 1996 asti suomennettujen tarinoiden tsaijuntuoksuiseen kolkkeeseen kohti päättymättömiä aroja täynnä historian hautaamia ruumiita. Kuka nykykirjailijoista tunkisi sileävartisen veitsensä  niin kaihoisan kauniisti venäläisten henkilöhahmojen loputtomaan kärsimykseen ja nostaisi sitä taulunpohjalle sivellen maatuvan tantereen okran värein lukijan tajuntaan? Uuvun omaan lauseeseeni. Onneksi loistavasti kirjailijan polveilevaa puhetta suomeksi tulkkaava Kaisa Kukkola loihtii  Makinen kulttuurisaarnan ranskan ja venäjän kielen erinomaisuudesta ja monipuolisuudesta kuulijoiden ymmärrettäväksi.

Andreï Makine on syntynyt Neuvostoliitossa ja muuttanut Ranskaan 70-luvun lopulla. Ensimmäisessä kirjassaan ”Ranskalainen Testamentti” hän kuvaa pienen pojan kasvamista Siperian perukoilla kahden maan ja kielen kansalaiseksi ranskalaisen isoäitinsä tarinoiden lumovoimassa. Makine ylistää venäjän kielen sanaston laajuutta mutta muistuttaa että ranskan kieli on myös ollut venäläisten kirjailijoiden väline:”Puolet Pushkinin kirjeistä on kirjoitettu ranskaksi. Mikä kolahdus venäläiselle ylpeydelle!”

Jokainen kirjailija luo oman kielensä, soveltaa käyttämäänsä kieltä vaikka se ei olisi hänen äidinkielensä. Ehkä Makine muistelee vaikeuksiaan saada ensimmäinen romaaninsa julkaistua ranskan kielellä juuri maahan muuttaneena ulkomaalaisena. Otammeko me suomalaiset vakavasti maahamme rajojemme ulkopuolelta tulleiden kirjoittajien teokset osana omaa kulttuuriamme?

Kun kompastelen tästä ranskalais-venäläisestä propagandavaunusta pökertyneenä alas, soivat mielessäni vielä kirjailijan viime sanat:”Tarkastelkaa yhteistä suomalais-venäläistä kulttuurihistoriaanne, eikö se ylitä kaikki keskinäiset poliittiset hankaluutenne?”. Opettaako (ranskalainen) Siperia tällä kertaa lukemattomien kirjojen lahjatavarakaupassa kansojen välistä ymmärrystä valtiopolitiikasta välittämättä?

"Petite ceinture", Pariisin kauan sitten hylätty rata, jonka suojissa nykyisin majailevat asunnottomat.

”Petite ceinture”, Pariisin kauan sitten hylätty rata, jonka suojissa nykyisin majailevat asunnottomat.

Takaisin messujen ytimeen: kuinka kirjalla tahkotaan rahaa?

Kathrine Pancol  kuuluu Ranskassa kolmen myydyimmän kirjailijan ryhmään. Hänen trilogiansa käynnistyy päähenkilön  Josephinen viiltäessään perunankuorimaveitsellä sormeensa. Haavasta vuotaa ulos petollinen ja työtön aviomies, vanhemman ja aina onnistuvan sisaren kiiltokuvamainen kulissielämä, kuolleen isän kaipuu ja armoton äiti.

”Olen utelias, rakastan ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Elämme hyvin väkivaltaista aikaa, maailma on murroksessa, ihminen etsii elämäänsä merkitystä ja onnea.”

Tällä reseptillä hassunkuriset nimet saaneet romaanit (Krokotiilin keltaiset kyyneleet, Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin) ovat levinneet ympäri maailmaa, ja epäilemättä täyttäneet muidenkin kuin kirjailijan kukkaron.

Pancolin romaanisarjassa  mielenkiintoisten henkilöhahmojen, outojen sattumusten ja viehkon pariisilaisatmosfäärin lisäksi kirjailija nostaa esiin ilmiön valekirjailijan brändäämisestä. Josephine on tutkinut koko ikänsä keskiaikaisen naisen historiaa kuivakkaissa arkistoissa vanhemman sisaren Iiriksen liidellessä rikkaan aviomiehen mahdollistamissa hienostopiireissä. Mutta jotain puuttuu Iiriksen elämästä. Kaikki kehuskelevat saavutuksillaan. Kun ystävättären kustantaja-aviomies eräillä kutsuilla kysyy:”Mitäs sinä Iiris olet puuhaillut?”, heittää hän keskusteluun kirjoittavansa kirjaa. No luonnollisesti 1100 -luvun aatelisnaisesta. Koska Iiris ei saa sanaakaan tuhrittua paperille, pakottaa hän rahapulassa kahlaavan sisarensa tekemään varsinaisen työn. Kirjan ilmestyttyä Iiris paistattelee julkisuuden valokeilassa, kiiltäväpintaisten muotilehtien sivuilla erilaisissa asuissaan.

Kirjailijan kuva myy. Iiris kieriskelee julkisuuden tuomassa huumassa ja tuntee olevansa jotain muuta kuin pelkkä kulissi. Mutta sekin romahtaa lopulta, kun oikean kirjoittajan tytär Hortense paljastaa suorassa tv-lähetyksessä huijauksen. Se yliopistotutkija ja öisin kahden lapsensa elatuksen takia keittiönpöydän ääressä harmaa hiirulainen onkin todellinen kirjailija.

Onko kirjailijan persoonassa asuttava kaksi henkeä jotta laadukas tarina ja kirjallisesti oiva teksti saataisiin puettua karnevaaliasuun, jolla teoksesta tehdään ostajien himoitsema tuote?

Taidanpa painua kirjastoon. Se on vielä  ilmaista ja täynnä asiantuntevia koulutettuja kirjastovirkailijoita, jotka anteliaasti luotsaavat yhä painavamman arjen väsyttämiä henkiä kohti Michèle Lesbren valoa tai Kathrine Pancolin viihteellisiä mutta niin elämän makuisia arjen sankarittaria tai heittelevät meidät pitkin Siperian arojen melankolisia syyspäiviä.